Helsingin Sanomissa kirjoitettiin Sanomalehtiviikon kunniaksi Googlen, ja netin ylipäätään, heikentävästä vaikutuksesta nuorten tiedonhankitataitoihin. Dosentti Kimmo Tuominen teki joitain oikeita havaintoja, mutta vanhanaikaisia johtopäätöksiä nuorten lähdekritiikki- ja tiedonhakutaitoja ruotiessaan.  (HS, vieraskynä, 8.2.)

Tuominen esittää nuorten diginatiivien tiedonhakutaitojen jääneen pinnallisiksi hakukoneiden aikakaudella. Väite perustui Ciber-tutkimuskeskuksen selvitykseen, joka kertoo nuorten olevan verkossa kärsimättömiä silmäilijöitä ja avaavan vain hakutulosten ensimmäisiä linkkejä.

Tuominen tulee kuitenkin kuvailleeksi kaiken ikäisten tyypillistä verkkokäytöstä. Vuonna 2005 yhdysvaltalainen verkkomainontayritys Enquiro tutki käyttäjien huomion kohdistumista Googlen hakutuloksissa. Katsetta ruudulla seurannut tutkimus osoitti juuri ensimmäisten linkkien saavan eniten huomiota. Väite diginatiiveista kärsimättöminä silmäilijöinä kuvaa myös kaikkia käyttäjiä. Kävijät viipyivät, vuoden viidennellä viikolla, TNS Gallupin Saittimittarin mukaan Suomen 200 suosituimmalla verkkosivustolla keskimäärin noin 6 minuuttia, mikä ei riittäne syvälliseen tiedonhankintaan. Tuominen siis haukkuu väärää puuta, mikäli perustaa väitteensä nuoriin pinnallisina tiedonhakijoina näihin väitteisiin. Ihminen on ylipäänsä verkossa kärsimätön silmäilijä ja kärsimättömien silmäilijöiden muuttaminen ”kiinnostuneiksi kävijöiksi” on digiajan markkinoijille jokapäiväistä.

Vastakkainasettelun aika on ohi – netti voittaa vääjäämättä

Entä miten voisimme opettaa nuorille parempia tiedonhakuvalmiuksia digiaikakaudella? Tuominen näyttää pitävän painettua kirjaa ylivertaisena ja uskottavimpana tiedonlähteenä. Painettu kirja ei kuitenkaan enää riitä, sillä nuoret tuskin palaavat Googlen ja Wikipedian ääreltä kirjastoihin. Kirjastosta lainattu kirja on yksinkertaisesti liian hidas media. Kirjalla ei myöskään ole monopolia uskottavuuteen, ulkoasun ja muun muassa kirjan oheen painettujen julkaisijatietojen avulla, kuten Tuominen väittää. Uskottava ulkoasu ja tiedot sisällön julkaisijasta siirtyvät luonnollisesti myös verkkoon.

Painomuste ei ole pikseliä uskottavampi tapa välittää tietoa lukijan tajuntaan. Kirjat ja verkkosivut ovat tietenkin vain väline – sisältö on se, joka tekee itsestään uskottavaa. Tai on tekemättä. Sisältö on yhä kuningas, kanavasta riippumatta.

Kuten Tuominen toteaa, nuorille on opetettava medialukutaitoa sekä kriittistä tiedonhankintaa ja -ajattelua. Ne ovat tärkeitä taitoja nyt, kun tiedonvälityksen monopolit ovat murtuneet. Yliopistot, tutkijat, kirjastot ja julkinen sektori voisivatkin osallistua verkosta löytyvän tiedon laadun parantamiseen tekemällä omasta laadukkaasta tiedostaan julkista, paremmin löydettävää ja helpommin käytettävää. Se olisi rakentavampi lähtökohta Googlen ja muiden nykypäivän medioiden asettamaan haasteeseen, kuin kaiken verkkotiedon leimaaminen Tuomisen tavoin harmaaksi viihdehötöksi.

Kaupallisille tahoilla itsensä ja tietojensa tekeminen löydettäväksi on tänä päivänä lähestulkoon elinehto. Siksi kaupallisten toimijoiden, kuten meidän Searchboxilaisten, jotka päivittäin autamme asiakkaitamme löytymään verkosta paremmin ja kasvattamaan verkkobisnestään, hallussa on runsaasti tietoa ja menetelmiä joilla se onnistuu. Olisi koulunuorten ja muiden kansalaisten kannalta hyödyllistä, mikäli julkisen tiedon tuottajat hyödyntäisivät näitä tietoja ja menetelmiä useammin.